Sosiaali- ja terveysministeriö asetti 6.5.2010 tehdyllä päätöksellä työryhmän päihde­ongel­maisten vanhempien lasten riittävien tukipalveluiden varmistamiseksi. Työryhmän asetta­misen taustalla oli hallitusohjelmassa mainittu tarve kiinnittää erityistä huomiota sekä lapsi­perheiden että raskaana olevien naisten hoitoon ja palveluihin.

Työryhmän tavoitteiksi kirjattiin: 1) kartoittaa päihdeongelmaisten vanhempien lasten tarvitsemien palvelujen nykytila ja arvioida palvelujen kehittämistarve lasten oikeuksien turvaamiseksi, 2) tehdä ehdotuksia päihdeongelmaisten vanhempien lasten riittävien tukipalvelujen turvaamiseksi, 3) arvioida tältä osin sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntöä ja 4) tehdä ehdotukset mahdollisista säädösmuutoksista.

Vanhempien päihdeongelmista kärsivät ensisijaisesti lapset. Päihdeongelmat ovat yleisin syy perheväkivaltaan ja lasten laiminlyöntiin. Vanhempien päihteiden väärinkäyttö sekä usein siihen liittyvä väkivaltaisuus ovat yleisimpiä syitä lasten huostaanottoihin. Lapsen näkö­kulmasta ongelmia ei aiheuta pelkästään näkyvä suurkulutus, vaan myös vanhempien ajoittai­nen harkitsematon alkoholin käyttö. Haittoja voi aiheutua niin sanotusta kohtuujuomisestakin.

Lasten ja nuorten saama tuki perustuu paljolti määräaikaisiin hankkeisiin tai yksittäisten ihmisten ja järjestöjen aktiivisuuteen. Hankkeissa ja järjestöissä tehdään merkittävää kehittämistyötä, mutta pulmana on jatkuvuuden puute. Päihdeongelmaisten vanhempien lasten palveluita on riittämättömästi ja niitä voi olla vaikea löytää. Lapset ja nuoret eivät myös­kään ole tietoisia omista oikeuksistaan saada palveluita. Auttamisjärjestelmä on raken­nettu aikuisväestön näkökulmasta ja päihdeongelmaisia vanhempia hoitavissa palveluissa lasten ja nuorten erityiset ja yksilölliset tarpeet liian usein ohitetaan.

Raportissa kuvataan päihdeongelmaisten vanhempien lasten palveluiden nykytilaa ja tehdään ehdotuksia palveluiden parantamiseksi. Työryhmän ehdotukset liittyvät yleisen alkoholi­politiikan keinojen lisäksi vanhemmille kohdistettuun tiedotukseen ja koko perheen hoitoon ja tukemiseen palvelujärjestelmän eri kohdissa. Päihdeongelmia voidaan ehkäistä sosiaali- ja terveyspolitiikkaan perustuvalla alkoholipolitiikalla, tiedotuksella, koulutuksen lisäämisellä ja valtakunnallisella koordinaatiolla. Ammattilaisten osaamista päihdeongelmaisten vanhempien ja heidän lastensa tunnistamisessa, kohtaamisessa ja oikea-aikaisessa auttamisessa on vahvistettava ja riittävät henkilöstömäärät on taattava. Perheitä on tuettava ensisijaisesti ehkäisevän lastensuojelun keinoin.

Lapsen tuen tarve tulee aina selvittää jos vanhemmalla on päihdeongelma. Lapsella tulee olla oikeus omaan hoitoon ja tukeen riippumatta siitä, onko vanhempi hoidon piirissä. On panostettava lasten ja vanhempien ongelmien tunnistamiseen ja siihen, että tunnistaminen johtaa toimenpiteisiin. On myös kartoitettava lapsen kannalta merkittävien luottoaikuisten (esim. muualla asuva toinen vanhempi, isovanhemmat) mahdollisuudet tukea lapsen hyvin­vointia ja turvallisuutta.

Päihdeongelmaisten vanhempien lasten tukemiseksi tehtävää työtä on koordinoitava, kehi­tettävä ja tuettava valtakunnallisesti. Kaikkien vanhempien tietoisuutta oman päihteiden käyt­tön­sä vaikutuksesta lapsiin on lisättävä. Lasten ja nuorten on saatava kehitystasoonsa sovel­tuvaa tietoa päihteiden käytön haitoista, vanhempien päihteiden käytön haitoista lapsille, lasten oikeuksista ja lasten, nuorten ja perheiden tueksi järjestetyistä palveluista. Tiedon jakamisen on tapahduttava vuorovaikutteisesti niissä ympäristöissä, joissa lapset ja nuoret viettävät aikaansa, kuten koulussa, nuorisotiloilla ja internetissä. Myös ehkäisevää lastensuojelua on vahvistettava.

Työryhmä ehdottaa lainsäädännön muuttamista siten, että raskaana oleville naisille säädetään subjektiivinen oikeus päästä välittömästi hoidon tarpeen arviointiin ja arvioinnin edellyttämään päihdehoitoon. Lainsäädännöllä on varmistettava koulukuraattoreiden ja -psykologien riittävä määrä.

Päihdeongelmaisten vanhempien lasten tukipalvelujen varmistaminen.
Työryhmän raportti. Helsinki 2011. 66 s.
Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2011:14
ISBN 978-952-00-3148-0 (PDF)
ISSN-L 1236-2115
ISSN 1797-9897 (verkkojulkaisu)