Tutkimus selvittää suomalaisten henkirikosuhrien perheenjäsenten selviytymistä ja tuen ja hoidon saantia 2 - 10 vuoden kuluessa henkirikoksesta. Tutkimuskysymykset koskivat aikuisikäisten perheenjäsenten toipumista, toimintakykyä, psyykkisiä oireita ja mielenterveyshäiriöitä. Lisäksi selvitettiin perheenjäseneen, sosiaaliseen verkostoon, henkirikoskuolemaan, poliisi- ja oikeuslaitokseen sekä saatuihin palveluihin ja hoitoon liittyviä tekijöitä.

Kyselytutkimuksen kohteena olivat vuosina 1999, 2004-2007 tapahtuneiden henkirikosten uhrien aikuisikäiset perheenjäsenet. Tutkimus toteutettiin Henkirikoksen uhrien läheiset ry:n ja sosiaali- ja terveysministeriön yhteisenä hankkeena.

Tutkimuskysely lähetettiin vuonna 2009 yhdelle perheenjäsenelle kustakin vuosien 1999, 2004-2007 henkirikostapauksesta. Tieto kerättiin perheenjäsenten itse täyttämillä arviointilomakkeilla, jotka muodostuivat taustatiedoista ja traumaperäisen stressihäiriön (Impact of Event Scale), masennuksen (Raitsalo-Beck Depression Inventory), unen laadun (Pittsburgh Sleep Quality Inventory), surureaktioitten <(Hogan Grief Reaction Checklist) ja pitkittyneen surun häiriön (Prolonged Grief Disorder, PG-13) sekä trauman jälkeisen kasvun (Posttraumatic Growth Inventory) kyselyistä. Lisäksi perheenjäsenet arvioivat saamaansa tukea ja palveluita ja median toimintaa.

Tutkimukseen osallistui 131 perheenjäsentä, mikä oli 44 prosenttia kyselyn saaneista. Osallistujien keski-ikä oli 47 vuotta ja heistä 70 prosenttia oli naisia ja 30 prosenttia miehiä. Yli puolet omaisista ei toivu perheenjäsenensä henkirikoskuolemasta 2 - 10 vuoden kuluessa menetyksen jälkeen, vaan kärsii yhdestä tai useammasta psyykkisestä häiriöstä. Naisilla on psyykkisiä oireita enemmän kuin miehillä. Perheenjäsenistä 57 prosentilla oli traumaperäisiä stressioireita, 37 prosenttia kärsi traumaperäisestä stressihäiriöstä ja lisäksi 51 prosenttia depressiosta ja 42 prosenttia unihäiriöstä. Surun traumaperäisiä reaktioita lukuun ottamatta surureaktiot lievittyvät ajan kuluessa. Pitkittyneen surun häiriöstä kärsi 8 prosenttia. Trauman jälkeinen kasvu ei lisääntynyt ajan kuluessa. Omaisista 25 prosenttia oli diagnosoitu fyysinen sairaus ja 35 prosenttia psyykkinen häiriö perheenjäsenen henkirikoskuoleman jälkeen ja 31 prosenttia arvioi työkykynsä alentuneeksi. Suurin osa oli saanut tukea perheeltään, joka oli pääosalle (71 %) myös tärkein sosiaalisen tuen antaja. Vertaistukea suurin osa (70%) perheenjäsenistä ei ollut saanut.

Viranomaispalvelu- ja auttajatahoista vastaajat olivat tyytyväisimpiä kirkkoon (81 %), poliisiin (75 %), lakiasiain- tai oikeusaputoimistoon (75 %) ja syyttäjään (72 %). Terveydenhuoltoon tyytyväisiä oli 58 prosenttia, Kelaan 57 prosenttia ja sosiaalitoimeen 49 prosenttia. Järjestöjen toiminnasta Henkirikoksen uhrien läheiset ry:een tyytyväisiä oli 57 prosenttia, Rikosuhripäivystykseen 51 prosenttia ja Suomen Mielenterveysseuraan 41 prosenttia. Ammatillista tukea, apua ja hoitoa vastaajista 56 prosenttia koki saaneensa riittävästi. Saamiinsa mielenterveyspalveluihin vastaajat olivat tyytyväisiä seuraavasti: mielenterveystoimisto 70 prosenttia, terveyskeskus 55 prosenttia, psykiatrinen sairaala 50 prosenttia, työterveyshuolto 44 prosenttia ja kriisikeskus 44 prosenttia. Henkirikoskuolemasta oli raportoitu mediassa lähes kaikissa tapauksissa (98 %). Mediaraportointi oli huonontanut vointia 36 prosenttia vastaajista. Rikoksesta aiheutui omaisille traumaattisen surun ja terveydellisten ja sosiaalisten ongelmien ohella taloudellisia ja muita menetyksiä. Omaisen asema oikeusprosessissa koettiin heikoksi ja kuormittavaksi. Avun ja hoidon saamisessa ongelmana oli sen satunnaisuus, epäjatkuvuus ja riittämättömyys. Yleisesti ongelmaksi koettiin se, ettei apua tarjottu ja psykologisen avun ('keskusteluavun') saamisen vaikeus. Tutkimuksen perusteella suositellaan priorisoitua tehostettua ja laaja-alaista palveluiden kehittämistä henkirikoksen uhrien perheenjäsenille.

Soili Poijula. Henkirikosuhrien perheenjäsenten selviytyminen,
mielenterveys ja kokemukset tuesta ja palveluista
Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2010:21
ISBN 978-952-00-3037-7 (PDF)
ISSN-L 1236-2115
ISSN 1797-9897 (verkkojulkaisu)
URN:ISBN:978-952-00-3037-7
http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3037-7